Tänä aamuna sain mahtavan alun lomapäivälle, kun kollega pohti perusmuodon ja verbityyppien merkitystä opetuksessa. Tähän asiaan ei kyllä kielen opena koskaan kyllästy - funktionaalinen kielioppi, mitä se puhtaimmillaan on?
Kun aloitin s2-opettajana olin hyvinkin varma itsestäni ja siitä, miten kieltä tulisi oppia käytön kautta. Tuo varmuus kuitenkin pohjasi vääriin asioihin, nimittäin huonoon substanssiosaamiseen. Yksinkertaisesti en tiennyt riittävästi suomen kielestä ja kieliopista. Sitten löysin Leila Whiten ja verbityypit. Lopputuloksena opetin alkeisryhmälle kolme kuukautta verbityyppejä huonoin tuloksin. En voi kun toivoa, että he oppivat minusta huolimatta edes jotakin: verbityypit oppivat vain harvat ja valitut. Tämän jakson päätteeksi eräs nuori kurdipoika kirjoitti minulle runon, jossa hän lensi taivaalla verbityyppien ja partitiivin kanssa. Jos olisin ymmärtänyt tallettaa tuon runon, kehystäisin sen nyt työhuoneeni seinälle. Niin koskettava se oli. Poika pärjäsi - minusta huolimatta - elämässään ihan hyvin. Seuraavan kerran kohdatessamme hän kysyi minulta, mitä tarkoittaa hottis. Joku oli kommentoinut hänen instagram-kuvaansa kyseisellä sanalla.
Muistan myös visiitin eräässä oppilaitoksessa urani alkuaikoina. Vierailimme luku- ja kirjoitustaidottomien ryhmässä, jossa kyllä oli hyvä oppimisen meininki ja toiminnalliset tehtävät. Silti seinälle oli nostettu kaikki verbityypit ja astevaihtelut. Ymmärrän, että ne voivat toimia opettajan apuvälineenä, mutta millaisen viestin se antaa oppijalle? Kun osaat nämä "huoneentaulut", osaat suomea?
Kun olin opettanut joitakin vuosia, ajauduin pienimuotoiseen väittelyyn silloisen kollegani kanssa. Aloin pohtia ääneen, miksi ensisijaisesti opetetaan me menemme, kun suomalaiset lapsetkin oppivat "me mennään", ja kaikki niin kuitenkin puhuvat. Väittelimme siitä, että jos opetetaan suomen puhekieltä, minkä alueen kieltä sitten opetetaan. Sanotaanko mie, mä vai mää? Hän kertoi itse kokeneensa erittäin hyvänä oppia ensin saksan yleiskieli, jotta sitten matkustaessa pystyi ymmärtämään variantteja. Tuolloin jäin sanattomaksi, mutta en jäisi enää.
Ensinnäkin mielestäni on selvää, minkä alueen puhekieltä tulisi opettaa - sen, jossa opiskelija asuu. Toki yleiskielellä on sijansa; en voi esittää osaavani jokaisen alueen puhekieltä, mutta voin aktiivisesti ohjata opiskelijan rohkeasti kuuntelemaan alueen puhujia. Miten korvani lepäävätkään, kun kuulen opiskelijan suusta "mie juon kahavia", vaikka itse en koskaan sanoisi niin. Lisäksi en usko, että korkeakoulutetun lingvistin ja kaksi vuotta pakolaisleirillä koulua käyneen kielen oppimisen metodit tai varsinkaan analyysitaidot olisivat kovinkaan verrannolliset. Kolmanneksi toisen kielen ympäristössä tarvitaan erilaista kieltä kuin opittaessa vierasta kieltä. Osasin itse sujuvasti valittaa kaupassa virheellisestä kuitista tai huonosta palvelusta kiinaksi jo paljon ennen sellaisia sanoja kuin ikkuna, lattia ja sohva.
Kollegani oli pohtinut, miksi hän yleensäkään jankkaa perusmuotoja Google translatorin aikakaudella. Tai miksi verbityyppejä tulisi tunnistaa, jos puhuminen sujuu muutenkin? Niinpä.
Funktionaalisuutta on syytetty niin kauan kuin minä muistan siitä, että se unohtaa kieliopin. Nyt se käsitys on aika heittää romukoppaan. Ei unohda. Minä opetan kielioppia joka päivä, mutta paremmalla substanssiosaamisella kuin ennen. Minä haluan opiskelijoideni tietävän, mihin jotakin muotoa käytetään sen sijaan, että he osaisivat vain mekaanisesti muodostaa sen. Minä haluan, että he huomaavat itse tarvitsemansa säännönmukaisuudet (ja kyllä, minä autan heitä huomaamaan) esimerkiksi verbityypeissä. Ne jotka sääntöjä tarvitsevat, yleensä myös pystyvät kielen aineksesta oivaltamaan niitä. Enkä koskaan halua rasittaa kaikkia opiskelijoita metakielellä, jota valtaosa ystävistäni ja tuttavistani ei hallitse.
Urani alkuvaiheen opettajassa on paljon samaa kuin minussa nyt. Edelleen olen varma siitä, että kieltä tulee opettaa käytön kautta. Tuo varmuus ei kuitenkaan nyt tule siitä, etten osaisi itse toista tapaa. Se tulee siitä, että olen kokeillut molempia tapoja ja huomannut, mikä toimii ja tuottaa oppimisen iloa opiskelijoissa (ja samalla myös opettajassa).
